Meidän Lilo ja Coco tykkäävät autolla matkustamisesta. Yleensä homma menee niin, että kun koirat nostaa autoon, alle minuutin alkaa kuulumaan kuorsaus. Vasta kun tullaan tutuille kulmille molemmat aloittavat innostuneen ulinan, jota jatkuu sitten niin pitkään, että pääsevät haistelemaan kotinurkkia.
Joulun välipäivinä kävimme tyttöjen (siis koirien) kanssa tontilla fiilistelemässä. Oli tosin melkein pimeää ja suunnistimme paikalle taskulampun valossa. Koirat nuuskivat innoissaan ja taisivatpa löytää muutaman herkullisen jänön papanan.
Eilen päätimme lähteä katsastamaan paikkaa päiväsaikaan. Nappasimme pimut kyytiin ja hurautimme kohti Marjaniemeä. Noin 300 metriä ennen tulevan kodin tonttia tytöt aloittivat melkoisen ulinakonsertin. Aivan selkeästi tunnistivat paikan. Kun päästimme molemmat ulos autosta, niin alkoi kauhea härdelli neitien nuuhkiessa tienvierustoja ja pomppiessa tien laidalta toiselle. Toki alue piti heti merkata omaan reviiriin kuuluvaksi. Ja vielä mahdollisimman laajalta alueelta.
Muuttaminen on yhtä aikaa jännää ja rasittavaa. Uusi ympäristö pitäisi ottaa nopeasti haltuun ja löytää heti parhaat reitit. Usein tarvitaan monta tutustumismatkaa ympäristöön, jotta mieluisat maastot löytyvät. Ja joskus joudut tarpomaan pitkään keskellä tiuhasti asuttua aluetta ennen kuin luontopolkuja ilmestyy näkösälle.
Me teimme päiväretken Marjaniemeen ajatuksena katsoa vähän ennalta (tai oikeastaan aika paljon, onhan talon valmistumiseen vielä puolitoista vuotta) hyviä ulkoilumaastoja. Minulla oli ennakkokäsitys, että näin läheltä Helsingin keskustaa ei voi löytyä muuta kuin kerrostaloja, katuja ja siellä täällä pikkuinen pläntti puistikkoa. Erehdyin.
Aivan tulevan kotimme nurkilta lähti reitti kohti metsää. Eikä pelkästään pyörätie vaan sen lisäksi ihan oikea polku metsässä. Se ilahdutti, sillä koirien kanssa on huomattavan paljon mukavampi kulkea metsässä, kuin varoa huimaa vauhtia ajavia pyöräilijöitä yhteisellä jalankulku&pyörätiellä.
Merenrantaa seuraileva polku oli rauhallinen. Törmäsimme muutamien ulkoilijoiden lisäksi myös joutsenpariskuntaan, joka nautiskeli ison sorsalauman keskellä kauniista päivästä.
Reilun tunnin pituisen retken päätteeksi kävimme moikkaamassa Maaritia ja Ingaziota. Katselimme yhdessä tontin puita ja arvioimme, pitäisikö niitä kaataa nyt, kun se vielä on mahdollista. Ainakin yksi iso mänty sijaitsee noin metrin päässä tulevasta terassistamme ja voi olla, että se pitää laittaa nurin ihan turvallisuussyistä. Muuten perusperiaatteemme on, että kaikki mitkä vaan voidaan säilyttää säilytetään.
Jouni nappasi kuvan tontin korkeimmalta kohdalta. Kuvasta saa jonkinlaisen käsityksen millainen maisema avautuu etelän puoleiselta terassiltamme. Tosin vielä pitäisi pystyä kuvittelemaan itsensä kolme-neljä metriä ylemmäksi. Näinköhän saamme ihan oikean merimaiseman?
